Nurmi on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Siksi harva näki ja ymmärsi, millainen johtajapotentiaali Palloliiton ns. omassa miehessä Markku Kanervassa piili ja myöhemmin hehkui. Hän sai kolmesti tehtäväkseen johtaa A-maajoukkuetta karsinnan loppuvaiheessa Palloliiton joutuessa purkamaan päävalmentajasopimuksen huonosti menneiden karsintaotteluiden jälkeen. Paikkaustehtävät Kanerva hoiti tunnollisesti, mutta saavutuksistaan huolimatta häntä aliarvioitiin uutta päävalmentajaa valittaessa.
Mitä tästä voisi oppia? Sain olla lähellä valintaprosesseja ja kirjoitin Kanervan päävalmentajanäkymistä loppuvuonna 2017, joten on tarkoituksenmukaista avata ja arvioida valintaprosesseja sekä päävalmentajien onnistumista vähän tarkemmin omasta ja oppimisen näkökulmasta.
Stuart Baxter, Mika-Matti Paatelainen ja Hans Backe toimivat päävalmentajina vuosina 2008–2016. Kaksi kertaa olin yhtä tyytyväinen valinnasta ja toiveikas tulevaisuudesta kuin suuri osa suomalaisista ja pääosa mediaa. Kirjoitinkin valinnoista innostuneena. Backen valintaa seurasin läheltä, mutta aiemmista valintaprosesseista ja -kriteereistä oppineena suhtauduin menestysmahdollisuuksiin varauksellisesti.
Jokainen näistä kolmesta valitusta sai päävalmentajatehtävään riittävän pitkän sopimuksen menestyksen rakentamiseen sekä täyden luottamuksen ja tuen työnantajaltaan Suomen Palloliitolta. Valintaprosesseihin liittyi tosin myös hätäilyn piirteitä. Useiden avainvaikuttajien käsityksen mukaan Baxterin valinta perustui edeltäjänsä suositukseen, ja valinta vietiin maaliin melko ripeästi hänen arvovaltaansa tukeutuen. Paatelaisen valinnassa korostettiin kotimaisen valmentajan tarvetta. Valinnasta jätettiin eriävä mielipide Paatelaisen kansainvälisten näyttöjen puuttumisen ja sopimuksen sisällön vuoksi. Backen suosittelijat muodostivat vaikuttajien armeijan. Myyntiargumenteissa uskottiin ruotsalaisen tuovan menestyskonseptin Suomeen, kuten jääkiekossa 1995. Näin kokonaisarvio jäi hieman suppeaksi.
Kaikki valinnat tapahtuivat hyvässä uskossa, että valitut päävalmentajat olivat mitä sopivimpia tehtävään. Epäonnistumisen riskiä pidettiin pienenä. Joka kerta valintaryhmän ydinjoukko oli pääosin eri. Jatkossa onkin tärkeä varmistaa onnistuneen tai epäonnistuneen valintaprosessin näkemyksen ja kokemuksen siirtyminen valitsijaryhmältä seuraavalle sekä määritellä kenellä on päävastuu valinnan onnistumisesta.
Ehdolla olevien henkilöiden kyvykkyydestä ja sopivuudesta päävalmentajatehtävään sekä onnistumisen vaatimista edellytyksistä ja panostuksista on myös tehtävä aiempaa kokonaisvaltaisempia arvioita. Suosittelijalausunnot on syytä yhdistää kokonaiskuvaan ja ajan erityisvaatimuksiin. Päävalmentajatason valintaan osallistuneiden kokemuksellista senioriosaamista on järkevää hyödyntää.
Stuart Baxterin yhtenä tehtävänä oli tehdä vääjäämättömästi tarpeellinen nuorennusleikkaus pelaajarungon vanhetessa. Ehkä tässä tehtävässä edettiin hieman liian harkiten, ja Baxter ei sittenkään nauttinut edeltäjänsä kaltaista kunnioitusta ja luottamusta. Uusi sukupolvi kaipasi tietäen tai tietämättään uudenlaista johtamista. Baxterin opit ja omanarvontunto eivät enää purreet.
Paatelaisen tehtäväksi annettiin nuorennusleikkauksen loppuunsaattaminen ja suomalaisen pelityylin edistäminen. Hän sai sopimusteknisesti ehkä liiankin pitkän toimeksiannon sekä taloudelliset resurssit muutoksen tekemiseen ja voittajakulttuurin rakentamiseen.
Työ alkoi energisesti. Kaikille on jäänyt mieleen kevään 2013 loistohetki Espanjan Gijonissa ja Teemu Pukin tasoitus Espanjaa vastaan. Mutta vuosina 2014–2015 suunta muuttui. Paatelaisen ongelmaksi muodostui kiintyminen omaan joulukuusi-ideaansa. Peräänantamattomana taistelijana omalla pelaajaurallaan tunnettu Paatelainen ei kuullut tai kuunnellut tarpeeksi joukkueensa heikkoja signaaleja, vaan lukkiutui entistä tiukemmin omiin pelilinjauksiinsa.
Backen tehtävänä oli uskon palauttaminen A-maajoukkueeseen. Hän ei ollut toiminut aiemmin maajoukkueiden päävalmentajana. Monet silti sanoivat, että hän on todellinen voittajavalmentaja ja tuo Suomeen ruotsalaisen voittajakulttuurin. Backen päävalmentajakaudesta tuli tosi lyhyt. Hän ei saanut joukkuetta pelaamaan tasollaan eikä luottamaan itseensä.
Näissä kolmessa valmentajaesimerkissä nousee esiin päävalmentajan ja joukkueen suhde. Vanhassa maailmassa se oli yhdensuuntaista viestintää. Nykyisen Suomen maajoukkueen pelaajataidot, itseluottamus ja peli-ilme on kaivettava vuorovaikutteisella johtamistyylillä. Siksi Kanervan tapa toimia sopii nykyhetkeen.
Päävalmentajan on osattava lukea joukkueen sisäistä dynamiikkaa ja tunnetilaa. Joskus se vaatii lisää puhtia, joskus rauhoittavia toimia. Tunnejohtaminen on haasteellinen johtamisen alue varsinkin autoritääriseen johtamiseen tottuneille. Uudenpolven valmentajana Kanerva kykenee käsittelemään joukkueen tunnetiloja ja virittämään joukkueensa ns. flow-tilaan.
Kun marginaalit ovat pieniä tappioputketkin ovat aina mahdollisia. Tappiotilannetta ei korjata kiukkuilulla ja äksyilyllä. Ratkaisu löytyy positiivisesta tavasta käsitellä tilannetta sekä halusta ja kyvystä osoittaa joukkueelle sen menestysmahdollisuudet. Johtajuus mitataan vaikeina ja haastavina hetkinä. Kanervalla on ollut rohkeutta tarttua positiivisella otteella viestikapulaan maajoukkueen vaikeina hetkinä ja siksi marginaalit ovat nyt kääntymässä Suomen eduksi.
Paikkaajasta on tullut tulevaisuuden tekijä!
Kirjoitus on julkaistu Suomen Palloliiton Tampereen piirin Maalipotku-lehden numerossa 2/2019
Lue myös
Seuraa Maalipotkua Twitterissä
